Terveydenhuollon ammattilaisten kriisituki koronapandemiassa – haastattelussa Nina Lyytinen

TOIVO.ME – hankkeessa vapaaehtoiset mielenterveyden ammattilaiset tarjoavat ilmaista keskustelutukea koronakriisin etulinjan hoitajille, lääkäreille ja muille terveydenhuollon ammattilaisille. Tässä haastattelussa psykologi Nina Lyytinen opastaa, miten tarjota yhden tai parin keskustelukäynnin kriisitukea koronakriisissä ja auttaa ymmärtämään, millaista tukea terveydenhuollon ammattilaiset voivat kaivata koronapandemiassa.

Henkilökuvassa Nina Lyytinen

• Työterveyspsykologi
• Suomen Punaisen Ristin psykologisen valmiusryhmän jäsen
• Pitkä kansainvälinen kokemus kriisi- ja traumatyöstä Psykologien Sosiaalinen Vastuu –verkoston aktiivina
• Tehnyt vapaaehtoistöitä mm. Libanonissa sosiaalityöntekijöiden stressinsäätelyn vahvistamiseksi ja ohjaa projektin kouluttajakoulutusta

Taustoja terveydenhuollon haasteista koronapandemian alkuvaiheissa

Koronakriisi on pitkäkestoinen kriisi, jossa myös terveydenhuollossa voidaan käydä läpi eri vaiheita ja tilanteet voi eri puolella Suomea poiketa myös paljon toisistaan. Sairaanhoitajaliitto on kartoittanut huhtikuussa julkaistussa kyselyssä niitä huolia ja olosuhteita, jotka kuormittavat hoitajia. On oletettavaa, että samoja huolia nousee esiin myös henkilökunnan hakiessa keskusteluapua.

Kyselyssä nousseita epäkohtia ovat mm.

• Henkilökunta joutuu työskentelemään ilman suojia, tai suojia niin vähän että ei saa käydä vessassa tai syödä pitkiin aikoihin.
• Ei uskalleta juoda, koska vessassakaan ei voi käydä.
• Turvaväleistä ei huolehdita töissä ja joutuu pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta.
• Stressiä, kun joutuu riittämättömällä perehdytyksellä uusiin tehtäviin

On oletettavaa, että kuormitusta voi aiheuttaa myös tilanteet, joissa uutta henkilökuntaa on niin paljon, että kokeneet työntekijät kuormittuvat tasapainoillessaan kiireisen aikataulun ja uusien kollegoiden perehdyttämisen välillä. Voi olla myös tilanteita, joissa työntekijä pelkää tartuntaa, mutta ei uskalla sanoa sitä työnantajalle. Oma pelko tai epävarmuus voi herättää myös häpeän tunnetta. Yleisesti voi olla vaikeutta tasapainotella ammattiroolin ja johdon vaatimusten sekä henkilökohtaisten pelkojen ja omien läheisten tartuttamisen pelon välillä.

Kriisityössä fokuksen pitäminen toisen kohtaamisessa

Lyhyessä kriisityössä Nina Lyytinen suosittaa fokuksen pitämistä nykyhetkessä. Tarve lähtee aina yhteyttä ottaneesta henkilöstä ja niistä asioista, joista hänellä on tarve puhua, vaikka auttajalla olisikin taustateoriasta ja tutkimuksesta lähtöisin käsitystä eri kuormitustekijöiden vaikutuksesta. Lyytinen ehdottaa itsensä maadoittamista ennen keskustelun alkua ja itsensä muistuttamista siitä, että on nyt läsnä tässä hetkessä ja jättää omat huolet ja oletukset taustalle.

On tärkeää myös pysähtyä kerrotun äärelle ja antaa ihmiselle aikaa jakaa kokemustaan ja tunnettaan yrittämättä heti ratkaista esimerkiksi turvattomuuden tai hädän tunnetta. Autettavalle kokemus voi olla hyvin ainutkertainen: joku oikeasti pysähtyy kuuntelemaan minua eikä yritä ottaa kokemustani heti pois. Kriisityö vaatii sitä, että uskaltaa kohdata henkilön pahan olon ja mahdollisen hädän eikä sitä tarvitse heti ratkaista.

Läheisyyden ja etäisyyden säätely voi myös joskus olla kriisityössä haastavaa. Koronakriisi koskettaa meitä kaikkia tehden myös auttajan alttiiksi hädän tunteille, mutta on haitallista, jos kriisissä olevan hätä tarttuu auttajaan. Lyytinen korostaa, että on tärkeää säilyttää ammatillinen ote.  Vahvojen tunteiden äärellä auttajan on hyvä muistuttaa itseään siitä, että kokemukset ovat toisen kokemuksia ja että hätä on toisen hätää ja itse on turvallisesti omassa työhuoneessaan, vaikka toisella on nyt hätä. Auttajan rooli ei ole kriisityössä jakaa omaa tunnettaan vaan ottaa kriisissä olevan henkilön tunteet vastaan.

Mihin kriisikeskustelussa pyritään?

Kriisityön perusperiaatteena on luoda turvallisuuden tunnetta. Lyytinen kuvaa, kuinka sillä, että uskallamme kuunnella ja pysähtyä kokemusten äärelle luomme turvaa. Omalla kehonkielellä, äänenpainolla ja sanavalinnoilla ja tukemalla omaa rauhallisuutta tilanteessa voimme myös lisätä turvan tunnetta.

Jos huomaa, että tekee mieli ratkaista tilannetta, Lyytinen suosittaa jarrun painamista ja tilan antamista apua hakeneelle. Mieluummin voi esimerkiksi auttaa toista pysähtymään kokemuksen äärelle vaikkapa kysymällä, mitä tämän kehossa tapahtuu nyt. Näin ihminen huomaa herkemmin omaa vireystilaansa ja mahdollista yli- tai alivireyttä.

Kriisi-istunnon rytmittäminen

Kriisiteorioissa on tuotu esiin ajatusta, että kriisissä ihmiset ovat alttiita menettämään voimavaroja kuten sosiaalista tukea tai taloudellista turvaa tai on uhka että ne menetetään. Voidaan ajatella, että kriisityössä pyritään puuttumaan tilanteeseen ajoissa voimavaroja ja tukea vahvistaen ennen kuin noidankehä ehtii käynnistyä.

Lyytinen suosittaa, että keskustelun viimeinen 10-15 minuuttia suunnataan voimavaroihin ja siihen, mikä auttaa jaksamaan tässä tilanteessa. Tällöin voidaan pohtia, mikä on auttanut selviämään tässä kriisissä tähän asti ja mikä on auttanut aiemmissa haasteissa.

Lyytisen mukaan kriisityössä tunnin keskustelu tai joskus pidempikin voi olla tarpeen ja psykoterapian perinteinen 45 minuuttia voi olla tiukka aikaraami. Videovälitteisessä työssä Lyytinen on kuitenkin kokenut, että 45 minuuttia riittää paremmin kuin kasvokkain tapahtuvassa työssä. Riippumatta käytettävän ajan pituudesta, käytössä oleva aika on hyvä ilmoittaa heti keskustelun alussa, koska sen tuoma raami tuo ennustettavuutta ja turvaa.

Kiteytetysti Lyytisen mukaan istunnon alussa ei kiirehditä pois hädän tunteiden ääreltä vaan ne kohdataan ja kestetään turvallisessa ilmapiirissä. Jos käytettävissä on 45 minuuttia voi noin kymmenen minuuttia ennen loppua sanoa kuinka paljon yhteistä aikaa vielä on ja ehdottaa, mennäänkö hetkeksi siihen, mikä on auttanut sinua tämän kriisin keskellä ja mitkä ovat autettavaa tukevat voimavarat.

Lyytinen kuvaa, että kriisikeskustelun alussa aloitetaan “pinnan yläpuolelta” riittävän turvallisesta kontaktista, sitten vähän sukelletaan pinnan alle, missä on epämukavia ja vaikeita tunteita ja sitten vastaanoton loppua kohden palataan takaisin pinnan yläpuolelle. Aina lopetetaan vasta, kun ollaan pinnan yläpuolella ja riittävä turvallisuus ja toivo on palautettu. Tässä keinoina on palauttaminen tähän hetkeen ja palauttaminen voimavaroihin ja turvaa tuoviin asioihin.

Kriisityön periaatteiden pureksintaa

Tutkimuspuolella Hobfol ja kumppanit (2007) ovat eritelleet viisi kriisityön periaatetta, joita Lyytinen auttoi tutkimaan terveydenhuollon työntekijöiden tukemisen kannalta.

1. Vahvista luottamusta ja turvallisuuden kokemusta

Lyytinen suosittaa, että uskalletaan pysähtyä kertomuksen äärelle ja kohdata se tarjoamatta ratkaisuja. Ohjataan tarvittaessa virallisten ohjeistusten äärelle.

2. Vahvista rauhallisuutta ja itsehillintää

Ihmiset ovat yksilöllisiä siinä, mikä lisää heillä rauhallisuutta ja mikä aiheuttaa stressiä. Jos esim. huomaa, että uutisten tai sosiaalisen median seuraaminen lisää ahdistusta, voi luoda itselleen käytännöt, milloin näitä seuraa ja milloin ei.

Auttajan rauhallisuus tukee myös apua hakeneen ihmisen rauhoittumista ja vakauttamista. Auttajan hyvä esim. rauhoittaa oma hengitys ja ottaa katsekontakti siinä missä se on etävälinein mahdollista.

Vapaa-aika on keskeistä stressinsäätelyssä. On hyvä pohtia, mitkä asiat ovat aiemmin auttaneet rentoutumaan, ja mitkä ovat mielekkäitä asioita, joista tykkää. Toiselle se voi olla kova liikunta ja toiselle rauhoittavampi tekeminen. Tärkeintä on löytää niitä asioita, jotka ovat juuri kyseiselle ihmiselle toimivia. Sosiaalisen tukiverkoston aktivoiminen on tärkeää ja myös ystävien ja tuttujen kanssa keskusteleminen siitä, mikä ketäkin on tukenut voi antaa autettavalle ajatuksia ja mahdollisuutta kokeilla jotain uutta.

3. Vahvista yksilön ja yhteisön pystyvyyttä

Kun kyseessä on näkymätön uhka, jonka kestosta ei ole varmuutta, on hyödyllistä suunnata huomiota niihin asioihin, joihin ihminen pystyy vaikuttamaan. Näin lisätään pystyvyyden tunnetta.

Jos on esimerkiksi epäkohtia terveydenhuollon henkilökunnan ohjeistuksissa tai henkilö pitää johdon linjauksia ongelmallisina, voi auttaa suunnata huomiota siihen, mihin asioihin henkilö pystyy vaikuttamaan omilla toimillaan.

Vaikka ongelmakohtien esiin nostaminen työpaikalla voi joskus olla paikallaan, isoja linjoja voi olla vaikea muuttaa. Usein löytyy kuitenkin joitakin asioita, mihin ihminen pystyy itse vaikuttamaan omassa toiminnassaan tai lähipiirissään.

Myös rutiinien luominen lisää osaltaan hallittavuuden tunnetta epävarmuuden ja ulkoisen uhan keskellä. Esimerkiksi ohjeistuksistakin tuttu käsien pesun rutiini työpäivän aikana voi auttaa lisäämään turvan ja hallinnan tunnetta.

Työpaikalla yhteisten onnistumisten jakaminen ja toisten kannustaminen luo yhteisön pystyvyyden tunnetta. Kiireessä ja kuormittuneina saatetaan huomata pikemmin ikäviä ja vaikeita asioita. On tärkeä kiinnittää huomiota vuoron jälkeen, että tästäkin vuorosta selvittiin ja miettiä mikä auttoi selviämään, esim. lääkärin ja hoitajan hyvä yhteistyö.

Myös positiivisen palautteen antaminen sekä toisille että itselle on tärkeää: “Missä minä onnistuin tänään?”. Kun kohtaa työssään avuttomuutta ja hätää, myös siitä on hyvä antaa itselleen tunnustusta: “Uskalsin pysähtyä kohtaamaan tämän ihmisen, jolla oli hätä ja pystyin jakamaan sitä vaikeaa tunnetilaa”. Samalla on hyvä erottaa, että kyseessä oli potilaan tai omaisen hätä tai tuska ei omani.

4. Vahvista sosiaalisia suhteita ja yhteisöllisyyttä

Työyhteisössä voidaan vahvistaa pystyvyyden lisäksi myös yhteisöllisyyttä pitämällä purku työvuoron päätteeksi, jonka lopuksi käydään läpi, missä tänään onnistuttiin ja mikä auttoi työyhteisöä tänään jaksamaan ja selviämään. Lopettamalla selviytymiskeinoihin ja vahvuuksiin vahvistetaan niin yksittäisiä työntekijöitä kuin yhteisöä. Lyytinen kuvaa, että siihen riittää viisi minuuttia, ja näin pystytään lähtemään työvuorosta onnistumisen kokemuksen kanssa.

Työvuorossa on myös tärkeää olla sosiaalisia hetkiä ja rutiineja, joissa on lupa pysähtyä ja hengähtää. Esimerkiksi kahvitauolla voi tulla sellaista huumoria ja naurua, mikä on myös selviytymisen kannalta tärkeää.

Töissä yleisesti on oltava myös palautumisen aikoja ja niissä eri kriisistä selviytymisen periaatteet nivoutuvat yhteen toisiaan tukien. Tässä on organisaation tuella myös iso merkitys. Koronapandemia on pitkä kriisi, jossa ei ole varaa menettää yhdenkään terveydenhuollon henkilön jaksamista ja toimintakykyä.

Keskustellessa yksittäisen työntekijän kanssa voi kysyä, onko työssä mitään hetkiä, jolloin hän voi hengähtää ja lisätä turvallisuuden tunnettaan. Pienetkin hetket pysähtymiseen voivat olla merkityksellisiä. Voi myös kysyä, voiko tätä huolta viedä eteenpäin.

Mikäli työvuorossa ei ole mahdollisuutta taukoon, työvuorosta lähtiessä työntekijän on hyvä kysyä itseltään, mitä silloin tarvitsee. Onko se esimerkiksi hetki, jolloin voi ottaa hieman omaa aikaa ja mihin haluan sen hetken käyttää.

5. Vahvista toivoa

Selviytymiskeinojen ja voimavarojen käsittely auttaa usein myös toivon valamisessa. Myös ajatus, että myös henkilön lähipiiri ja yhteisö on kaikki kohtaamassa koronakriisiä yhdessä voi antaa voimaa. Toivoa luo myös ajatus siitä, että tästä tullaan selviämään eikä kenenkään tarvitse selvitä yksin. Jo sitä, että henkilö on varannut keskusteluajan voidaan Lyytisen mukaan pitää merkkinä siitä, että hän on valmis tukeen selviytyäkseen kriisin yli.

Jos ihminen huomaa alkavansa olla toivottomuuden tilassa, on hyvä pohtia sitä, onko ihminen työkykyinen. Vaikka TOIVO.ME – hankkeen tukikeskusteluissa itsessään ei tehdä arvioita työkyvystä, voi toivottomuus olla merkki siitä, että henkilöä tulisi kannustaa ottamaan yhteyttä esimerkiksi omaan työterveydenhuoltoon tai muuhun terveydenhuollon palveluun.

Myös tuleva ajatus lomasta voi lisätä osalle työntekijöistä toivoa ja loma antaa mahdollisuuden kysyä itseltään, mitä kaipaa tänään ja mihin haluaa käyttää tänään aikaansa.

Palautumista tukevista ratkaisuista keskusteltaessa Lyytinen huomauttaa, että ratkaisuissa pitää olla nyt toisinaan aikaisempaa luovempia. Jos tavalliset taukohetket eivät ole mahdollisia, kyseeseen voi tulla vaikkapa kävelytauko työkaverin kanssa. Lyytinen kuvaa, että joissakin organisaatioissa on aloitettu esimerkiksi yhteiset digikahvihetket. Vaikka tartuntariski on huomioitava ohjeistuksissa, on kuitenkin tärkeää, että terveydenhuollossa työhyvinvointia ja palautumista tuetaan.

Oman kannattelukyvyn säilyttäminen auttajana

Yksi kriisityön riskeistä on, että autettavan hätä tarttuu auttajaan ja apua hakeneelle tulee olo, että hänen kokemuksensa oli liikaa jopa auttajalle. Tällaisten tilanteiden ehkäisemiseksi Lyytinen pitää tärkeänä, että auttaja valmistautuu keskusteluun maadoittamalla itsensä, jotta ei ole ylivirittyneessä tilassa keskustelun alkaessa.

Lyytinen kuvaa, että on tärkeää muistaa, että tarina, jonka kuulet on toisen kokemaa, ei omaa. Ajatus, että tämä ei tapahdu minulle, vaikka minussa herää näitä tunteita, on tärkeä tuki. Kun meissä herää hätä ja pelko, se toimii meille auttajina myös viestinä siitä, kuinka vaikeaa toisella on.

Jos keskustelutukea on lähtenyt antamaan, on Lyytisen mielestä hyvä pyrkiä välttämään sitä, että ehdottaisi tiukan paikan tullen keskustelun siirtämistä toiselle auttajalle. Se lähettää herkästi ei-toivotun viestin apua hakeneelle. Ajatus keskustelun rajatusta ajasta voi tukea auttajaa jaksamaan kannatella tilannetta keskustelun loppuun asti. Lyytinen korostaa, että myös työnohjausta on tärkeä hyödyntää.

Jos TOIVO.ME -keskustelun myötä kuitenkin syntyy vaikutelma, ettei 1-2 keskustelua riitä, auttaja kannustaa henkilöä ottamaan keskustelun jälkeen yhteyttä työterveyshuoltoon tai muuhun terveydenhuollon palveluun, missä tarvittava hoito ja jatkotuki voidaan järjestää.

Uudelleen eläminen, muistojen käsitteleminen ja tunteiden uupuminen kertomuksesta

Lyytinen kuvaa, että kuormittavat olosuhteet voivat joskus aktivoida vanhoja traumamuistoja. Flashbackia eli takaumaa kokiessa tapahtumasta kertova henkilö elää ikään kuin muistossa, eikä ole kontaktissa auttajaan. Se poikkeaa tavallisesta muiston käsittelystä ja silloin on hyvä palauttaa hänet siihen, mitä tapahtuu juuri tässä hetkessä.

Takaumasta ja uudelleen elämisestä on pikemminkin haittaa kuin hyötyä, kun kärsimys toistuu. Yleensä ihminen on tällöin kadonnut kontaktista ja kontaktin palauttaminen on tärkeää. Voi sanoa vaikka rauhallisesti “Hei, mitä nyt tapahtuu, mitä huomaat?” ja jos henkilö ei tule katsekontaktiin voi lisätä vaikka että katsopa nyt hetki. Jos kontaktin luominen on vaikeaa, myös samalla sormien napsauttaminen voi edistää tuomaan ihmistä takaisin nykyhetkeen.

Jos ihminen puolestaan puhuu kuvaamiinsa asioihin nähden kovin asiallisesti, älyllisesti ja ilman tunteita, Lyytinen kuvaa, että auttajan tulee antaa tälle tilaa yrittämättä pakottaa mitään reaktioita pintaan. Kyseessä voi olla ihan riittävän luottamuksen tunteen puuttuminen tai turvattomuus, shokkireaktio tai puolustuskeino, jossa mieli ei ole vielä valmis kohtaamaan. Joskus voi olla kyse jostain vakavammastakin reaktiosta. Auttajana on Lyytisen mielestä hyvä kunnioittaa autettavan lähestymistapaa ja muistaa keskustelujen aikarajallisuus.

Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen

Lyytinen kuvaa omasta jaksamisesta huolehtimista kaikkein tärkeimmäksi auttamistyössä. On tärkeä pitää huoli tauoista ja muistaa että vaikka TOIVO.ME -keskusteluissa tehdään vapaaehtoistyöstä, on tärkeä pitää huolta samanlaisesta tauottamisesta ja itsestä huolehtimisesta kuin mitä mielenterveyden ammattilaisen palkkatyössä, koska siihen sisältyy samoja kuormitustekijöitäkin.

Ajoittain on tärkeä Lyytisen mukaan kysyä esimerkiksi vuoron alussa tai lopussa itseltään, että mitä nyt tarvitsee jaksaakseen. On tärkeää myös luottaa itseensä auttajana: kaikkea ei tarvitse ratkaista vaan usein riittää kun kuunnellaan ja ollaan läsnä. Se on 1-2 kerran tapaamisella usein tärkein asia, mitä voi antaa.

Jos huomaa, että oma toivo horjuu: huomaa ettei usko enää omaan työhön, ettei usko auttamispalveluun tai usko että voi antaa riittävästi, on se yksi merkki siitä että tarvitsee pidemmän tauon. Lyytisen mielestä on tärkeä rohkeasti kuunnella itseään ja jaksamistaan.

Omassa arjessa on tärkeä tehdä itselleen mielekkäitä ja mukavia asioita, jotka tukevat omaa jaksamista ja auttavat säätelemään vireystilaa. Jos tarvitsee rentoutumista, on hyvä käyttää siihen sopivia keinoja. Jos kaipaa lisää aktiivisuutta, on hyvä toimia sen mukaisesti. Mindfulness-asenteella voi joustavalla mielellä kuunnella mitä tarvitsee: “Miten voin auttaa itseäni? Mikä tuo minulle turvaa ja hyvää oloa? Miten pidän yhteyttä omiin läheisiin ja omiin ystäviin?” Lyytinen kiteyttää kaukokatseisesti: Älä anna vain työn viedä. Sitä tulee riittämään pitkäksi aikaa.

Viitteet:

Hobfoll S. E, Watson P, Bell C. C, Bryant R. A, Brymer M. J, Friedman M. J, et al. Five essential elements of immediate and mid-term mass trauma intervention: Empirical evidence. Psychiatry. 2007;70:283–315.